Saarna 18.8.2019, Sofia Tuomenvirta

Saarna Viikin kirkossa 18.8.2019, 10. sunnuntai helluntaista 1. vsk
Luukas 16:1-9 ” Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa”
Sofia Tuomenvirta

Pappisvihkimyksestäni tuli toukokuussa kuluneeksi jo 21 vuotta, mutta kertaakaan ei vielä kohdalleni ole sattunut saarnattavaksi tämä juuri lukemani Luukaan evankeliumin teksti epärehellisestä taloudenhoitajasta. Lähdin siis työstämään saarnaa ihan puhtaalta pöydältä. Tehtävääni ei helpottanut yhtään se, että jokainen Raamatun selitysteos jota tutkin, aloitti kertomalla, että tämä on yksi vaikeimmin selitettäviä Raamatun kohtia. En siis usko, että tätä Jeesuksen vertausta edes pystyy tarkkaa selittämään ja tietämään varmasti, mitä Jeesus tällä oikein tarkoitti. Pystymme vain tekemään omia havaintojamme tekstistä ja pohtimaan sen perusteella, mitä teksti voisi puhua meille tässä ajassa ja mitä tällä vertauksella olisi annettavaa kirkolle tässä ja nyt.

Raamatuissamme on otsikoitu tämän vertaus sanoilla ”epärehellinen taloudenhoitaja”. Ja kun me tutkiimme tuon taloudenhoitajan touhuja, voimme vakuuttua siitä, että kyllä tuo Raamatun otsikkotulkinta on ihan oikeassa. Ei tämä taloudenhoitaja toiminut rehellisesti. Eli turha meidän on lähteä jotenkin selittämään hänen toimintaansa ja koettaa kääntää sitä parhain päin, vaikka selittämällä, että hän antoi velallisille anteeksi vaikkapa vain sen osuuden, joka olisi kuulunut hänelle itselleen noiden lainojen välityspalkkiona. Tai että nämä, jotka saivat häneltä velka anteeksi, olivat niin pahasti puutteenalaisia, että hän halusi auttaa vielä kuin voi. Mikään ei viittaa siihen, että tuo taloudenhoitaja olisi toiminut muussa tarkoituksessa, kuin ajattelemalla vain omaa etuaan ja omaa parastaan.

Missään vaiheessa taloudenhoitaja ei myöskään kiellä tehneensä väärin, hän myönsi syyllisyytensä isäntänsä omaisuuden tuhlaamiseen. Sitä emme tiedä, oliko hän toiminut tuhlarina tarkoituksella, vai oliko hän vain epäonnistunut tehtävässään, ottanut vaikka liian suuria riskejä ja tuhlannut sitä kautta isäntänsä omaisuutta. Mutta tuota väärin toimimista hän ei missään vaiheessa kiellä. Hän olisi siis huonosti työnsä hoitanut.

Eikä taloudenhoitaja näyttänyt osoittavan myöskään katumusta tultuaan ilmi. Ainut asia, josta hän oli huolissaan, oli se, mitä hänelle nyt käy, miten hän pärjää tästä eteenpäin. Hän koki olevansa liian laiska maatyöläisen rankkaan kaivamisen työhön ja liian ylpeä ryhtyäkseen kerjäämään.
Hän ei siis ollut halukas laskemaan elintasoaan, vaan halusi säilyttää jotenkin kasvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa. Ja siksi hän kutsui isännälleen velalliset luokseen ja antoi näille suuren osan velasta anteeksi ansaitsemalla näin itselleen ystäviä, joiden puoleen voisi kääntyä pian edessä olevassa ahdingossaan.

Miksi ihmeessä Jeesus otti tällaisen epärehellisen taloudenhoitajan vertauksensa? Onko tässä meille jonkinlainen toimimisen malli? Pitäisikö meidänkin olla epärehellisiä ja hankkia itsellemme ystäviä hyötymistarkoituksella keinolla millä hyvänsä jopa epärehellisyydellä ja käyttämällä ihmisiä hyväksi? Eihän tällekään taloudenhoitajalle nuo velalliset ihmisenä merkinneet mitään, vaan heillä oli hänelle arvoa vain siksi, että hän itse voisi puolestaan hyötyä heistä.

En usko, että Jeesus tarkoitti tämän taloudenhoitajan toimintaan ihan sellaisenaan meille esikuvaksi. Kertoihan hän myös vaikkapa vertauksen Tuhlaajapojasta, joka vaati ennakkoon isänsä perinnön ja tuhlasi sen sitten kokonaan holtittomalla elämällä. Emmehän me kuitenkaan ajattele, että tuon tuhlaajapojan toiminta olisi tarkoitettu meille esikuvaksi. Kyllä sen tarinan opetus oli jotain ihan muuta.

Mutta mitä me voisimme sitten tältä epärehelliseltä taloudenhoitajalta oppia? Mitä se voisi merkitä minulle ja sinulle tai voisiko jopa koko kristillinen kirkko oppia jotain hänen toimintatavoistaan?

Kun katsoin taloudenhoitajan toimintaa, niin ainakin itse löysin jotain mikä puhutteli minua. Hän ei antanut periksi! Kriisinkin keskellä hän ryhtyi heti toimimaan ja pohtimaan, mitä voisi tehdä. Hän ei jäänyt voivottelemaan, vaikertamaan ja odottamaan, että jostain joku tulisi apuun ja pelastaisi hänet pulasta. Ei hän myöskään koettanut päästä irti vastuustaan, eikä hän selitellyt tekojaan. Epärehellisyydessäkin hän oli rehellinen.

Kuinka usein epätoivo viekään meiltä ihmisiltä toimintatarmon, me jähmetymme omaan surkeuteemme, emmekä osaa nähdä mitään tietä eteenpäin. Jokainen meistä varmaan löytää omasta elämästään kohtia, joissa vaivumme ihan turhaan itsesäälin syövereihin ja annamme toivottomuudelle sijaa. Näemme vain omat murheemme ja vaivamme, meidät valtaa halua luovuttaa ja antaa periksi.

Vapaapäivänäni kävin kotikirkossani Hattulan Pyhän ristin kirkossa, jossa seinät ovat täynnä keskiaikaisia maalauksia. Osa niistä kertoo Raamatun tapahtumista, osa on kirkon historiassa syntyneitä legendoja ja tarinoita. Joka kerta käydessäni löydän kuvista jotain uutta, joka puhuttelee juuri siihen hetkeen. Nyt jäin katsomaan maalausta, jossa surkean näköinen pyhiinvaeltajan asussa oleva ihminen istui maassa ja hänen takanaan paholaisen näköinen hahmo koetti vetää häntä takinhelmasta luokseen. Minulle tuo kuva puhui juuri tästä, että paha koettaa saada meitä vaipumaan epätoivoon, antamaan periksi ja luovuttamaan, keskittymään vain omaan surkeuteemme ja pyörimään sen ympärillä. Ja tästähän Lutherkin puhui kuvatessaan sitä, että synti on ihmisen käpertymistä omaan itseensä, jolloin me emme näe mitään muuta ympärillämme, emme toisia ihmisiä, emme Jumalan ihmeitä. Näemme vain oman surkeutemme.

Vertauksemme epärehellinen talouden hoitaja ei vaipunut epätoivoon, vaan sen sijaan hän ryhtyi heti toimimaan. Saadakseen ystäviä hän mietti, mitä nuo velalliset häneltä haluaisivat, mitä he tarvitsisivat. Ihan helpolla hän ei heidän ystävyyttään voinut voittaa. Piti ajatella asiakaslähtöisesti ja pohtia asiaa velallisten näkökulmasta.

Ja tässä onkin toinen seikka mistä voimme ottaa mallia tältä epärehelliseltä taloudenhoitajalta. Hän mietti, mitä nuo toiset tarvitsisivat. Minusta tämä sopisi malliksi myös kirkon tehtävän tässä maailmassa. Meidän tulee kirkkona hankkia ystäviä, sillä vain sitä kautta ihmiset voivat kiinnostua myös sanomasta. Me muistamme kyllä kauhulla sen, miten kristinuskoa on kirkon historian aikana usein leivitetty pakolla, miekalla, uhkailemalla ja tuhoamalla. Tuollainen lähetystyö ei voi tuottaa aitoa tulosta. Eikä tämä koske vain kaukaisia maita tai vieraita kulttuureja. Kyllä meilläkin on vaikkapa Pohjoisessa saamelaisten oma kulttuuri ja perintö tuhottu aikoinaan kristinuskon nimessä väkivalloin.

Tämä epärehellinen taloudenhoitaja hankki ystäviä. Hän halusi antaa muille sitä, mitä he tarvitsivat. Kirkkoa aina toisinaan syytellään siitä, että kun uusia työtapoja kehitetään, niin silloin kirkko unohtaa perustehtävänsä, mielistelee ja kalastelee väärällä tavalla ihmisiä.

Tämä ei ole kirkon historiassa uusi ongelma. Toimintatavoista on kiistelty aina, ihan alkukirkon ajoista asti. Ja heti ensimmäisten vuosikymmenien aikana kiisteltiin siitä, pitääkö ihmisen käännyttyään kristityksi kääntyä myös juutalaiseksi ja ryhtyä noudattamaan myös kaikkia juutalaisten tapoja, niin kuin ihan aluksi oli kirkossa toimittu. Apostoli Paavali vastusti vahvasti tätä näkemystä ja lopulta hänen kantansa pääsikin voitolle. Uskon, että kristillinen kirkko ei olisi ollenkaan niin vahvasti päässyt leviämään Euroopan puolelle, jos jokaisen olisi pitänyt kristityksi käännyttyään tulla myös juutalaiseksi, joilla on hyvin paljon juuri siihen kulttuuriin liittyviä tapoja ja tottumuksia, joita ulkopuolisen ja Euroopassa asuvien olisi ollut hyvin työlästä opetella ja noudattaa.

Koen, että kirkon tulee tuon taloudenhoitajan tavoin, tässäkin ajassa miettiä sitä, mitä ihmiset tarvitsevat, mitä he haluavat ja sitä kautta saada kristinuskon sanoa leviämään ihmisten arkeen. Me emme voi tarjota kirkkona apua ihmisten elämään, jos me emme tunne sitä todellisuutta, missä ihmiset elävät arkeaan.

Itsesääli ja voivottelu eivät auta kirkonkaan kohdalla. Me emme voita sillä mitään, että valitamme, kuinka ihmiset eivät kuulu kirkkoon niin kuin ennen, kuinka suvivirttä ei enää lauleta kaikissa kouluissa ja kuinka maailma muuttuu. Voivottelu ei auta, vaan toiminta. Ja tässä tämä vertauksemme epärehellinen talouden hoitaja toimi viisaasti ja on meille esimerkkinä. Pois turha voivotus ja valitus. Se sijasta meidän tulee viisaasti pohtia, mitä ihmiset tarvitsevat ja mitä kirkko voi antaa.

Saarna palmusunnuntaina, Samuli Korkalainen

Saarna Viikin kirkossa su 14.4.2019 klo 10, Palmusunnuntai

Samuli ja Veisuuveljet, Kristuksen Jeesuksen palvelijat, tervehtivät kaikkia Viikissä olevia Kristuksen Jeesuksen pyhiä sekä Malmin seurakunnan kaitsijoita ja palvelijoita. Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.

Fil. 2: 5-11

Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.
    Hänellä oli Jumalan muoto,
    mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
    olla Jumalan vertainen
    vaan luopui omastaan.
    Hän otti orjan muodon
    ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
    Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
    hän alensi itsensä
    ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
    ristinkuolemaan asti.
    Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
    ja antanut hänelle nimen,
    kaikkia muita nimiä korkeamman.
    Jeesuksen nimeä kunnioittaen
    on kaikkien polvistuttava,
    kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
    ja jokaisen kielen on tunnustettava
    Isän Jumalan kunniaksi:
    ”Jeesus Kristus on Herra.”

Älä viitsi jeesustella! Näin kuulee usein sanottavan arkikielessä, kun joku hurskastelee tai on tekopyhä. Tänään apostoli Paavali kuitenkin kehottaa meitä ”jeesustelemaan” – tosin sanan positiivisessa merkityksessä: ”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.” Nyt ei kyse ole hurskastelusta tai tekopyhyydestä, vaan siitä kristillisen uskon ytimeen kuuluvasta asiasta, että meitä kutsutaan seuraamaan Kristusta ottaen hänestä mallia. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Siihen meille antaa vastauksen tuo jo itse asiassa Paavalia varhaisempi alkukristillinen hymniruno, ”Kristus-laulu”, jota Paavali lähtee siteeraamaan Filippin seurakunnalle. Hymnissä on kolme säkeistöä. Ensimmäinen kertoo Kristuksesta näin: ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.”

Tässä huomio kiinnittyy käsitteiden ”Jumalan muoto” ja ”orjan muoto” väliseen jännitteeseen. Koska Jeesuksella oli ”Jumalan muoto”, hän olisi voinut tulla maailmaan poikkeuksellisena messiaana ja yliluonnollisena sankariolentona, mutta hän ei tehnyt niin. Sen sijaan hän luopui oikeuksistaan ja otti ”orjan muodon”, otti ihmisen aseman luotuna olentona. Jeesus on tosi ihminen. Jeesuksessa Jumala on sitoutunut ihmisyyteen ja jakanut sen.

Tässä kohti on leikkauspinta myös tämän päivän evankeliumiin. Siinähän mentiin Hoosiannaa huutaen tervehtimään Jeesusta voittajana ja kuninkaana. Jeesus ei kuitenkaan suostunut hänelle tarjottuun kuninkaalliseen asemaa, vaan ratsasti aasilla ja alkoi puhua vehnänjyvän kuolemasta. Jeesus luopui kumarretun kuninkaan kruunusta ennen kuin hänet ehdittiin edes kruunata. Hän otti mieluummin ”orjan muodon”, valitsi palvelijan osan.

Kuinka hyvin tämä istuukaan tähän päivään, jolloin Suomen kansa äänestää eduskuntavaaleissa. Nyt valittavilta kansanedustajilta kysytään, näkevätkö he itsensä valtiaina vai palvelijoina. Heitä voi tarvittaessa muistuttaa siitä, että heidän tehtävänsä on olla kansan palvelijoita: ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.” (Perustuslaki 2§)

Lisäksi niin heiltä kuin jokaiselta meiltä kysytään tänään, olemmeko Jeesuksen tavoin valmiita luopumaan omastamme. Näistä vaaleista on puhuttu ilmastovaaleina ja täydestä syystä. Ilmastonmuutoksen torjumiseen ja maapallon lämpenemisen hidastamiseen voi vielä vaikuttaa. Se vaatii kuitenkin meiltä omastamme luopumista, sekä yksilöinä että yhteiskuntana. Jumalan luoma maailma ympärillämme ei yksinkertaisesti kestä sellaista kulutusta, johon me olemme tottuneet. Jos meillä on ”sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli”, meidän on pysähdyttävä miettimään, mistä voimme luopua, mitä voimme rajoittaa omassa elämässämme, jotta seuraavillakin sukupolvilla olisi mahdollisuus elää ja nauttia luomakunnan koko rikkaudesta. Tänään valittavalta päättäjiltä odotetaan vastaavanlaisia päätöksiä yhteiskunnan korkeimmalla tasolla.

Kristus-hymni jatkuu: ”Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.”

Tässä toisessa säkeistössä korostuvat yhteys toisten ihmisten kanssa ja kuuliaisuus Jumalan suunnitelmalle. Ajattelen tämän olevan muistutus meille nimenomaan kirkkona. Pari viikkoa sitten piispa emeritus Voitto Huotari synnytti kohun sanomalla Kotimaa-lehden haastattelussa, että jumalanpalvelus ei ole seurakunnan keskus, vaikka niin väitetään. Eläkepiispan tulkittiin vähättelevän messun merkitystä, mutta itse luin hänen viestinsä toisin. Mielestäni hän yksinkertaisesti totesi sen todellisuuden, että aika harvalle kirkkomme jäsenelle messu on merkittävä. Tänäänkin, vaikka iloitsen joka ikisestä tänne Viikin kirkkoon saapuneesta, niin pakko on sanoa, että onhan meitä täällä tosi vähän. Kovin pieni prosentti tällä alueella asuvista Malmin seurakunnan jäsenistä on paikalla.

Tämä johtaa toiseen asiaan, jota ymmärsin piispa Huotarin tarkoittavan: jos haluamme elää ”ihmisinä ihmisten joukossa”, pelkkä messu ei riitä. Jos meillä oman seurakuntamme tai herätysliikkeemme innokkailla osallistujilla on ”sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli”, me emme tyydy siihen, mitä saamme omassa uskovien pikkupiirissä, vaan lähdemme myös sinne, missä muut ihmiset ovat. Lähdemme sinne Kristuksen esimerkin mukaisesti kutsumaan, auttamaan ja palvelemaan. Mutta voiman siihen me saamme messusta. Kirkon diakonia- ja palvelutyö ilman messuyhteyttä on vain mitä tahansa hyväntahtoista auttamista, jota moni muukin taho tekee. Vastaavasti messu ilman yhteyttä diakoniaan, lähetykseen ja ulospäin suuntautuvaan kutsumukseen on vain suljettujen ovien takana kokoontuva itseriittoinen klubi, joka on kadottanut näkynsä.

Pidetään siis seurakuntaelämän ohjenuorana ja kuuliaisuuden opetuksena filippiläiskirjeen alkua, jossa Paavali johdattelee Kristus-hymniin näin: ”Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli. Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne. Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta.”
    

Rakkaat ystävät täällä Viikin kirkossa. Kristus-hymnistä on jäljellä vielä kolmas säkeistö. Se kuuluu näin: ”Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra.’ ”

”Sen tähden”. Noilla sanoilla alkaa tuo loppuylistys. Mutta siis minkä tähden? Sen tähden, että Jeesus luopui omastaan, eli ihmisenä ihmisten joukossa ja oli kuuliainen ristinkuolemaan asti – kaiken tuon tähden Jumala on korottanut hänet. Ihmiseksi tulleen Jumalan, Jeesuksen elämässä ei siis ole kyse vain ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta, vaan kaikesta siitä, mitä hän teki ja oli. Tullessaan ihmiseksi Jeesuksessa Jumala sitoutui ihmisyyteen ja jakoi sen koko kauneudessaan ja rujoudessaan. Koko paketti Betlehemin seimeltä autiomaan kiusauksiin, sieltä opettamaan ja parantamaan, tekemään ihmeitä ja kohtaamaan ihmisiä katseen tasolta, lopulta kuolemaan heidän puolestaan ja nousemaan ylös kuolleista, koko tuo paketti on se, jonka vuoksi kaikki kansat kerran polvistuvat ja jokainen kieli tunnustaa hänet Herraksi.

Jos meillä on ”sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli”, meidän on siis oltava valmiita luopumaan omastamme, elämään ihmisinä ihmisten joukossa, alentamaan itsemme ja olemaan kuuliaisia. Mutta jos me näin teemme, se ei ole meidän omaa ansiotamme. Se on nimittäin se sama Kristus Jeesus, joka Pyhän Henkensä kautta saa sen meissä aikaan. Lisäksi kaiken se, mitä me teemme, teemme Isän Jumalan kunniaksi.

On turvallista tietää, että meidän ei tarvitse jaksaa yksin, vaan meillä on yhteiskunta ja meillä on kirkko, jotka huolehtivat jäsenistään ja joissa me saamme huolehtia toinen toisistamme. Jos työ joskus tuntuu toivottomalta tai turhalta, niin on hyvä muistaa Paavalin sanat filippiläiskirjeen alusta: ”Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.”

Rakkaat ystävät. Olkoon siis teilläkin ”sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli”.

Kirkko maisemassa

Olin asunut Viikissä nelisen vuotta, kun kirkko valmistui. Suhteeni Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon oli tuohon aikaan hyytävä kuin Viikin yli puhaltava pohjoistuuli pahimmillaan. Silti seurasin kirkon vähittäistä nousemista maisemaan etäisen kiinnostuneena kun lagottonarttuni kanssa teimme pitkiä lenkkejä Latokartanon poluilla.

Kovin tarkkaan en osannut pistää merkille, milloin kirkko avasi ovensa. Ei minulla ollut sinne mitään asiaa. Kaupassa käydessä ihailin kyllä kirkon paanuisia kylkiä, jotka vaihtoivat väriä sään, vuorokauden ja vuodenajan mukaan. Ehkä pistin merkille myös ensimmäiset harmaat säikeet käsittelemättömän puun vaaleassa pinnassa, mutta sisään en katsonut, en. En millään iljennyt ohi kulkiessa ruveta kurkkimaan kapoisista ikkunoista.

Tuli sitten päivä, jona kirkko pysäytti minut ja koirani. Se tapahtui etäisyyden päästä, kuljimme jossain kirkon eteläpuolisilla aukioilla. Oli sateista ja harmaata, paanut olivat jo saaneet useamman vuoden patinan pintaansa ja tummuivat sateessa lähes mustiksi. Silloin sen näin: Viikin kirkko kohoaa maisemasta kuin jättiläiskokoinen avattu kirja. Itse asiassa, kun tarkemmin katsoo, rakennus kaikkineen muistuttaa kahta kirjaa, isoa ja vähän pienempää. Pienempi opus seisoo ikään kuin ison kainalossa.

Olen aina ympäröinyt itseni kirjoilla. Kirjoilta olen tottunut saamaan iloa, lohdutusta, innoitusta ja ajatuksia. Muun muassa. Kirjat ovat onnistuneet taittamaan pois pahimman terän elämän tarjoamista riesoista, ja toisaalta ne ovat myös opettaneet katsomaan maailmaa ja itseäni tarkemmin kuin ehkä muuten olisin koskaan oppinut. Siksi tuntui omituiselta kulkea sitkeästi ohi kahdesta maisemaan juurtuneesta kirjasta. Kuin haaskaisi jotain.

Vuodet kuluivat. Edelleenkään en tiennyt, miltä kirkko näyttää sisältä. Edelleen kuljin kirkon ohi. Karsauteni kirkkoinstituutiota kohtaan oli kuitenkin kulunut pois ja tunsin itseni ainoastaan hiukan hölmöksi, kun en ollut tutustunut viikkiläisten yhteiseen tilaan ja sen tarjoomuksiin. Ujostuttikin. Kun viimein sain ähkimiseni ähkittyä, tilanne oli helposti korjattu: ei tarvittu kuin puhelinsoitto, ja kahvit Outi-papin kanssa tuli sovittua.

Kun kymmenen vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen vedin ensi kertaa auki kirkon kieltämättä hyvin raskaan oven, en voinut kuin ihastua arkkitehtuuriltaan valoisaan, avaraan ja kotoisan lämpimään tilaan. Sain kuulla arkkitehtien ajatuksista ja taivasta kohti kurottavista puista. Näen nekin, mutta kaikkein vahvimmin Viikin kirkko edelleen näyttäytyy minulle avattuna kirjana. Eteläpuolen puut ovat kasvaneet, urheiluhäkkien verkkoaita peittää osansa ja taloja on noussut lisää vaikeuttaen hahmottamista, mutta siellä se seisoo tukevasti tuulessa. Kävin katsomassa eilen viimeksi vaikken enää edes asu Viikissä.

Yhtenä päivänä kirkko sulautuu maiseman harmauteen, toisena sateen piiskaama tumma rakennusmassa hallitsee ympäristöään ja kolmantena vaalean puun valo loistaa soihdun lailla patinan läpi. Suosittelen tsekkaamaan, sisältä myös. Ja jos ei kirja avaudu yhdeltä kantilta, kannattaa vaihtaa asemaa ja tarkastella toisesta kulmasta.

Marjo Heiskanen, kirjailija

Aiemmin pianistina työskennellyt kirjoittaja asui pitkään Viikissä. Hänen viimeisin teoksensa musiikkiromaani Mustat koskettimet ilmestyi syksyllä 2017.

Kotikirkko Viikissä – rakennus ja yhteisö

Viikin kirkolla on vilkasta. Kuorolaiset ja muskariperheet, iltapäiväkerho, rukous- ja missiopiirit, päivä- ja perhekerhot, iltaruoka, kouluikäisten kerhot, konsertit, teemalliset teehetket, raamattuopintopiiri ja monenlaiset kokoontumiset tuovat viikkiläisiä ja lähiseutujen asukkaita kirkolle säännöllisesti ja satunnaisesti. Kun verotulojen vähetessä kirkon tiloja suljetaan, ei Viikissä tarvitse pelätä kirkon menetystä, ei ainakaan, jos luopumispäätöksissä käytetään kriteerinä käyttöastetta. Kirkolla on välillä niin täyttä, että tilaa yksityiseen keskusteluun on vaikea löytää. Hyvä niin.

Seurakunnan toiminnan ydin on pyhä messu. Siinä missä oletusarvo on, että viikolla erilaisiin piireihin kokoontuisivat sunnuntaisin yhteen ja samaan jumalanpalvelukseen, ei ole syytä arvottaa sitä, etteivät kaikki näin tee. Messussa on yleensä viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen seurakuntalaista, perhemessuissa toki reilusti enemmän. Tämä on pieni osa niistä ihmisistä, jotka käyvät kirkolla viikolla. ”On vain niin paljon helpompi sunnuntaiaamuna laittaa radio päälle”, selittää eräs pienten lasten äiti, ja jatkaa pohtien ”mutta siinä jää pois se yhteisö”. Kerron, että silloin, kun ei vietetä perhemessua, on lapsille kuitenkin kastekappelissa pöytä värityskuvineen ja kynineen ja leluja, jotta hiljaa liikkumatta istumiseen kyllästyvät lapsetkin viihtyisivät.

Meidän messujärjestyksessämme ensimmäinen pääosa on saanut nimen ”johdanto”. Englanniksi sanottaisiin ”gathering”, kokoontuminen. Messussa eri elämänvaiheitta elävät, eri-ikäiset, erilaiset kristityt erilaisine mielipiteineen ja mieltymyksineen kokoontuvat tullakseen Jumalan palveltaviksi, saamaan arkeensa vahvistusta, kokemaan keskinäistä yhteyttä. Hänkin, joka tulee hakemaan hetkeä, jona saa istua rauhassa ottamatta kontaktia vierustoveriin, ei ole yksin vaan osa yhteisöä, yhteen tullutta seurakuntaa. Uudelle kävijälle vähitellen ensin monimutkaiselta tuntuva messujärjestys ja liturgia alkavat elää ja siirtyä lihasmuistiin. Se alussa kaikkein tavoittamaton saattaa tulla kaikkein tärkeimmäksi.

Joku arkailee, ettei osaa seistä ja istua oikeaan aikaan, ei osaa lausua tai laulaa oikeita säkeitä. Messu ei kuitenkaan ole näytelmä vaan elämää. Siihen mahtuu opetteleminen, myöhästeleminen, erehtyminenkin myös messun toimittajien, ammattilaisten taholta. Messua ei suoriteta, se eletään, keskenämme ja Kaikkivaltiaan läsnäolossa. Olemme koolla rukoilemassa ja hiljentymässä, oman äärellisyytemme tunnustaen ja äärettömyyttä aavistaen. Lopulta se, mikä on merkityksellistä, on seurakunnan oleminen rukouksessa sunnuntaisin kymmeneltä ja torstai-iltaisin puoli kuudelta riippumatta siitä, kuka ja kuinka moni on kirkossa paikalla. Seurakunta on rukouksessa silloinkin kun Sinä olet samaan aikaan kotona, töissä tai matkalla.

Viikkiläiset kertovat usein kuuluvansa Viikin seurakuntaan, jota virallisesti ei ole olemassa. Ei kuitenkaan voi kieltää ilmaisemista asiaa noin, koska kirkon jäsenyyteen identifioidutaan kotikirkon kautta. Organisaatiouudistuksessa tämä on tunnustettu, ja nyt kun Malmin seurakunnassa on seurakuntapiirien sijaan kolme aluetta, eteläisen alueen toiminta järjestäytyy kotikirkkojen, Viikin ja Pihlajamäen kautta. Viikin tutut työntekijät Petri, Outi, Marjasisko, Tarja, Murre, Margit, Mervi, Jenni, Kirsti ja Raija ovat saaneet joukkoonsa myös Sofian, Niinan, Minna-Liisan ja Arjan, joista kolme viimeistä työskentelee myös muilla seurakuntamme kirkoilla. Pihlajamäen kirkon papit toimittavat välillä Viikin kirkon messuja. He ovat kuitenkin samalla tavalla yhteisömme jäseniä kuin kaikki viikkiläiset – ja kirkkoomme muuten kiintyneet.

Nähdään messussa ja muualla!

Outi Lantto

Viikin kirkon pappi

Villasukkia, talvihaalareita ja kasvisruokaa

Kolme varhaisteini-ikäistä tyttöä tulee keskiviikkoiltapäivänä kirkolle mukanaan taulu, johon on piirretty kirkosta kasseja kantavia nuoria. Tervehdyksen ”Kiitos Viikin kirkko villasukista” on allekirjoittanut parikymmentä koululaista.

Kiitos tulee siksi, että talven aikana kaupungin nuorisotalon työntekijä on useita kertoja käynyt nuorten kanssa kirkolla valitsemassa seurakuntalaisten neulomista asusteista kulloinkin tarpeeseen sopivia sukkia, lapasia, pipoja ja kaulaliinoja. Samalla hän on voinut opettaa nuorille, miten tervehditään vieraita aikuisia ja mitä sanotaan, kun saadaan jotain. Nyt kiitoskortin tuoneet tytöt saavat kutsun iltaruoalle ja taulu kiinnitetään kirkon eteisen seinään.

Aina joskus joku ihmettelee, onko kirkon tehtävä todellakin välittää villasukkia koululaisille, kerätä vaatteita ja kenkiä turvapaikanhakijoille ja lapsiperheille ja järjestää yhteisiä ruokailuja. Eikö kirkon pitäisi rajata toimintansa hengellisiin asioihin? Pysyisivät tilat sopivasti siisteinä, kun ei ole ylimääräistä tavaraa, toiminta olisi helposti hallittavissa kun ei tulisi yllättäviä tilanteita, kun kirkon ovi käy yllättäviin aikoihin ja väkeä käy kuka milloinkin ja kuka milläkin asialla. Myöskin maallisen ja hengellisen reviirit pysyisivät selkeinä ja erillään.

Mutta mikä oikein on hengellistä? Ainakin sitä on messu, johon kokoonnumme sunnuntaisin ja välillä myös viikolla. Messu on rukousta, raamatuntutkiskelua, virsilaulua ja pyhän ehtoollisen viettoa. Jokaisessa sunnuntain jumalanpalveluksessa, sen ytimessä ja suurimmassa mysteerissä, ehtoollisessa, me rukoilemme Tee meistä yksi ruumis Kristuksessa ja johdata meidät rakkauden tekoihin, sinulle kiitokseksi ja kunniaksi. Joka viikko me siis pyydämme keskinäisen yhteyden vahvistumista ja sitä, että osoittaisimme rakkautta lähimmäistä kohtaan konkreettisin teoin. Kun yhteinen jumalanpalveluksemme kirkkosalissa päättyy, meidät lähetetään arjen palvelukseen rakentamaan oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja tukemaan heikkoja. Tämän valossa on perusteetonta väittää, ettei arjen palvelus olisi myös hengellistä.

Evankeliumit kertovat toistuvasti siitä, kuinka Jeesus söi ystäviensä kanssa. Yhdessä syöminen on yhteyden rakentamista ja Jeesuksen esimerkin seuraamista ja siten mitä kristillisintä. Niin kuin yhteiseen ehtoollispöytään kutsutaan kristittyjä heidän taustaansa katsomatta, myös iltaruoalle osallistuminen on avoin jokaiselle, perheelliselle, yksinasuvalle, työssäkäyvälle, opiskelevalle, työttömälle, eläkeläiselle, köyhälle ja varakkaalle, kantasuomalaiselle ja muualta muuttaneelle, lapselle ja aikuiselle.  Seurakuntalaisen neulomien villasukkien antaminen nuorelle, jolla ei ehkä ole neulovaa mummoa tai muuta sukulaista, on lämmön ele, joka merkityksellinen niin langan lahjoittaneelle, neuloneelle ja sukat paleleviin jalkoihinsa saavalle koululaisellekin. Ehkä hän on aikuisena se, joka auttaa tarvitsevaa, ehkä hän oppii, että hädässään voi mennä kirkolle pyytämään apua. Köyhien auttaminen ja vieraanvaraisuus muualta tulleita kohtaan ovat uskomme keskeisiä arvoja.

Niinpä me kohtaamme kirkolla pyhänä ja arkena, sanan ja sakramenttien äärelle ja vaalimaan yhteyttä keskenämme niin ehtoollispöydässä kuin keittoaterian äärellä. Annamme omastamme, ja pyydämme, kun meiltä jotain puuttuu. Sillä seurakunta on perhe, jossa tuemme ja autamme toinen toisiamme. Ja niin kuin kaikki perheet, seurakuntaperhekin on välillä myös aika hullunkurinen J

Outi Lantto

Viikin kirkon pappi

Tykkää facebookissa: Viikin kirkko, Viikin iltaruoka, Viikin kirkolla kerätään, Viikki church

Kuin kotiin olisin tullut

Pala nousee kurkkuuni, kyyneleet tulvivat silmiini. Eron hetki Rovaniemellä on haikea. Jätän työni, työkaverini ja kotiseutuni aloittaakseni uuden elämänvaiheen eläkeläisenä Helsingissä. Pelottaa.

Läksiäisissäni olen kuin Niagaran putous, mutta päällimmäinen tunne on kiitollisuus. Olen onnekas ihminen. Sain tehdä työtä, josta haaveilin jo lukiolaisena. Halusin kummisetäni esimerkin innoittamana toimittajaksi, koska kuvittelin kirjoittamalla voivani parantaa maailmaa yhdessä toisten kanssa.

Emme pystyneet sankaritekoihin, mutta toimittajan ja uutispäällikön tehtävät maakuntalehdessä olivat  hieno näköalapaikka suomalaiseen yhteiskuntaan ja pohjoiseen elämänmuotoon. Seurasin päättäjien toimia kuin haukka, mutta suurimman vaikutuksen tekivät tavalliset ihmiset ja heidän tarinansa.

Palasimme aikoinaan etelästä Lappiin jäädäksemme  loppuiäksemme pohjoiseen, mutta silti olin valmis jättämään kaiken. Kauniin kodin Kemijoen rannalla, viihtyisän Rovaniemen ja rakkaat ystävät ja sukulaiset. Kaamoksen sinen ja kevään hankikelit. Kesäyön valon.

Miksi tein sen? Miksi riuhtaisin itseni irti juuriltani samalla, kun jätin työni. Rakkaus on ihmeellinen voima. Tyttärenpoika ja -tytär vetivät megamagneettien tavoin mieheni ja minut Helsinkiin. Halusimme ja haluamme jakaa elämämme lapsenlastemme kanssa. En silti pidä itseäni yhtään parempana ihmisenä kuin on isoäiti, joka jälkikasvun paijaamisen sijasta valitsee maailmanympärysmatkan. Jokainen tekee omat valintansa. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle.

Olen nyt opetellut eläkkeellä oloa puolitoista vuotta. En kaipaa enää töihin, mutta toisinaan yhä ikävöin työkavereitani ja yhdessä tekemisen meininkiä. Yksi kaipuun hetki yhteisöön kuulumisesta johdatti minut Viikin kirkkoon, kun uusille viikkiläisille kiiri kutsu keskiviikon iltaruoalle. Kuin kotiin olisin tullut. Viikin kirkon työntekijät ja vapaaehtoistehtävissä kohtaamani seurakuntalaiset ottivat tulokkaan vastaan kuin pitkältä matkalta palanneen perheenjäsenen. 

Lapsenlapseni ovat edelleen etusijalla ajankäytössäni, joten en ole sitoutunut paljon aikaa vieviin vapaaehtoistehtäviin. Jossain olen silti saanut olla mukana, kuten järjestämässä teemakeskusteluja kerran kuukaudessa yhdessä toisen seurakuntalaisen Hanna Kuivalaisen ja pastori Outi Lanton kanssa.

Olin myös yhteisvastuukerääjänä. Se on hieno tehtävä. Lahjoittajat ovat ystävällistä väkeä. On suuri ilo saada katsoa tuntematonta ihmistä silmiin, kiittää ja toivottaa mukavaa päivän jatkoa. Tulee voimakas yhteenkuulumisen tunne. Autamme ja teemme yhdessä hyvää.

Viikki on maalaistytölle mainio asuinpaikka. Luonto on lähellä. On metsää, kallioita ja peltoja, eikä merenrantaan ole niin pitkä matka, etteikö sinne jaksa kävellä. Ja kirkko on keskellä kylää.
Kirkko oli tuttu jo ennen muuttoamme Viikkiin. Ensimmäisen havaintoni siitä tein, kun kirkko valmistui ja puuarkkitehtuurin uutta helmeä esiteltiin lehdissä. Kirkon puhdaslinjainen arkkitehtuuri ilahdutti suuresti, mutta en voinut mitenkään edes aavistaa, että joskus juuri tästä pyhätöstä tulee kotikirkkoni. Nyt kun se sitä on, nautin joka kerta kirkossa käydessäni sen eleettömästä kauneudesta ja suurista ikkunoista avautuvista näkymistä. 

On hienoa, että meillä on kaunis kirkko, mutta ilman hyviä työntekijöitä ja seurakuntalaisia se olisi vain rakennus. Minulle kirkko merkitsee ihmisiä, seurakuntaa. Kirkkoni on avarakatseisten yksilöiden yhteisö, joka arvostaa ja kunnioittaa ihmisten erilaisuutta. Se on armon tyyssija.
Jos joku sanoo, että kirkko on etääntynyt seurakuntalaisistaan, ei hän tiedä mitään Viikin kirkon toiminnasta. Sitä on kaikenikäisille, ja uskallan kokemani perusteella väittää, että jokaiselle kynnys on matala. Kiitos kirkon tunnen itseni viikkiläiseksi. 

Marjukka Vakkuri
Toimittaja, eläkkeellä 

Miksi minä palasin?

Niin. Miksi 41-vuotias, melko tavallinen perheenisä palaa takaisin kirkon jäseneksi? Usein kai ajatellaan, että taustalla on joku kriisi, henkilökohtainen eksyminen tai uskonnollinen herääminen? Ehkä erikoisuuden tai erilaisuuden tavoittelu aikana, jolloin virta kirkosta on paremminkin ulospäin? Ehkä jopa vähän näitä kaikkia?

Mennään ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Kirkon jäsenyys aikanaan jäi, koska se ei tuntunut tarpeelliselta. Olin hyvinkin vieraantunut seurakunnan asioista, eikä opiskeluaikojen ja työelämän käynnistämisen yhteydessä tapahtuneet toistuvat paikkakuntien vaihtumiset varsinaisesti juurruttaneet mihinkään. Enkä osannut kirkon jäsenyyttä kaivatakaan, puskin vaan menemään arjessa. Ensin vaimon kanssa kaksin, sitten kolmestaan lapsiperheenä. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Ajan kulumisen huomasi lähinnä siitä, että äitiysloma vaihtui hoitovapaaksi, hoitovapaa päiväkodiksi, päiväkoti eskariksi, ja eskari puolestaan kouluksi.

Arki alkoi tympäistä rankasti, joten jotain oli pakko tehdä. Päätin, että lähden ainakin kokeilemaan vanhoja suosikkiharrastuksiani, voipa sitten ainakin sanoa että kokeiltu on. Lätkäharrastuksen uudelleenlämmittelyn lisäksi päätin mennä takaisin partioon. Olin ollut oikein innokas partiolainen koko peruskouluaikani, mutta yhdeksäsluokkalaisena tuo kuitenkin jäi, kun kasvoi ne muut kiinnostuksen aiheet melko tavalla.

Alun perin lupauduin vain tyttären sudenpentulauman johtajaksi. Kahden toimintavuoden jälkeen olin jo käynyt Partionjohtajakoulutuksen lisäksi varmaan viisi eri kurssia, toiminut kesäleirin johtajana sekä ollut mukana vaikka minkälaisessa varainkeruutapahtumassa. Kolmantena toimintavuotena lupauduin lippukunnanjohtajaksi. Olihan minulle jo aiemmin selvinnyt, että seurakunta on useimmiten se taho, joka rahoittaa partiotoimintaa. Mutta uuden pestin myötä tutustuin myös seurakunnan työntekijöihin – pappeihin, nuorisotyöntekijöihin, kirkkoherraankin. Olin kai aiemmin jonkin verran vierastanutkin uskon ihmisten kanssa keskustelemista – niin, ja minä kun pidän itseäni ennakkoluulottomana ihmisenä. Ja kappas, nämähän olivatkin ihan tavallisia mukavia tyyppejä! Ei syyllistäviä lauseita pakanalle, ei aatteen pakkosyöttöä, vaan iso panostus nuorisotyöhön. Ajatus kirkon jäseneksi palaamisesta alkoi itää.

Lopullinen päätös kypsyi viime syksyn aikana. Turvapaikanhakijoiden bussia ammuttiin raketeilla, vastaanottokeskuksiin tehtiin polttopulloiskuja, natsit ja odinit marssivat ja yleinen ilmapiiri kiristyi. Perheiden yhdistämisestä tehtiin turvapaikanhakijoille käytännössä mahdotonta. Enemmistö kansasta tuntui ainoastaan sulkevan silmänsä, ja ”En ole rasisti, mutta” –asenne kasvoi. Eikä pahinta ole muutamien pahojen ihmisten pahuus, vaan meidän ihan tavallisten ihmisten välinpitämättömyys. Vihapuhetta, nettiraivoa, nimimerkin takaa huutelua. Ehdotettiin jopa turvapaikanhakijoiden majoittamista metsään! Siinähän sitä sitten näppärästi integroidut kantaväestöön – teltassa keskellä pimeää metsää pakkaskelissä ja erossa perheestäsi ilman takeita tulevaisuudesta. Ja vaikka tuo kuulostaakin lähes partiolaisten talviretkeltä, niin tässä alkuperäisessä ideassa ei vaan ollut mitään huvittavaa.

Mitä kirkko tekee samaan aikaan? Tarjoaa suojaa paperittomille ihmisille. Soittaa kirkonkelloja Syyrian uhrien muistoksi ympäri maailmaa, joka päivä. Järjestää aterioita ja majoitusta asunnottomille. Eivät käännytä ovelta kastamattomia, tai muiden uskontokuntien jäseniä. Tarjoaa inhimillisyyttä ja uskaltaa toimia.

On niin helppo ummistaa silmänsä kaikelta – vaikka ei siitä niin kovin kauaa ole, kun Suomesta on paettu. Ja perin harva asunnottomistakaan on tilanteessa omasta tahdostaan. ”Jokaisen tulee huolehtia itse itsestään”, niin minäkin ajattelin joskus. Olen ylpeänä kääntänyt takkini tämänkin asian suhteen.

Oli päivänselvää, että liityin kirkon jengiin.

En kokenut korkeamman voiman kohtaamista, tai uskonnollista heräämistä. Tiedän kuitenkin sen, mistä löytyy apua sitä tarvitseville. Tiedän, missä on hyviä ihmisiä, jotka ovat oikealla asialla. Tiedän, että he tekevät työtä, jolla on tarkoitus.

Vai hetkinen – ehkä juuri tuo onkin sitä korkeampaa voimaa? Tajusinkohan juuri jotain suurempaa?

Iiro ”Igor” Mäkinen

Seikkailijajoukkueen johtaja

Lippukunnanjohtaja

Malmin Seurakunnan jäsen, alkaen 1.1.2017

Kuva: Mikael Niku